Klassisessa provossaan Jussi Halla-aho tulee siihen tulokseen, että ihmiset ovat keskenään eriarvoisia, minkä kannanoton monet liberaalitahot ovat tuominneet. (Mielenkiintoista Halla-Ahon provossa on se, että hän katsoo, että ongelmatilanteessa mm. kielentutkijoiden, eli hänen itsensä, pitäisi lentää ensimmäisenä yli laidan.) Koska mielestäni sekä Halla-aho että hänen kriitikkonsa ovat mielestäni analysoineet tilanteen väärin, esitän oman analyysini.

Nähdäkseni ihmisellä on kahdenlaista arvoa, itseisarvoa ja välinearvoa. Itseisarvoon viitataan yleensä ihmisarvolla, ja yleensä ajatellaan, että se on kaikilla sama. Itsekin allekirjoitan väitteen, mutta koska kyseessä on puhdas arvovalinta, en voi eikä minun tarvitse perustella sitä. (Halla-aho vaatii, että arvon tulee perustua johonkin. Tässä Halla-aho on nähdäkseni väärässä. Asian itseisarvoa ei voi oikeuttaa millään sen ulkopuolisella; asian itseisarvo on se mittatikku, jonka perusteella muita asioita arvotetaan. Tässä siis jokaisella on vapaa valinta, mitä asioita pitää itsessään arvokkaina.) Siis lähtökohtani on se, että kaikkien ihmisten hyvinvointi on itsessään yhtä arvokasta.

Sitä vastoin ihmisten välinearvo vaihtelee. Ihminen, joka on kykenevä ja halukas tuottamaan ihmisille (itselleen ja muille) hyvinvointia, on välinearvoltaan arvokkaampi kuin ihminen, joka ei tähän halua tai kykene. Tässä on huomattava, että välinearvo syntyy siitä, että sillä on itseisarvoon, ihmisten hyvinvointiin, vaikuttavia seurauksia. Näin malli, jossa asioilla olisi pelkästään välinearvoa, on mahdoton, koska välinearvokas asia on väline itseisarvokkaan asian tuottamiseksi.

Kirjoituksessaan Halla-aho luettelee arvokkaina pitämiään ihmisryhmiä, kuten rakennusinsinöörit ja ruuantuottajat, jotka pyörittävät yhteiskuntaamme. Nämä ryhmät ovatkin sellaisia, joiden välinearvo, positiivinen vaikutus ihmisten hyvinvointiin, onkin suurin, ja välinearvoa omaavien ryhmien tunnistamisessa Halla-aho nähdäkseni pääpiirteissään onnistuukin. Halla-ahon analyysistä jää vain puuttumaan sen kunnollinen käsitteleminen, minkä itseisarvoisen hyvän tuottamiseksi nämä ihmisryhmät ovat arvokkaita. Halla-aho tosin sanoo ohimennen tutkivansa välinearvoa sen suhteen, kuinka eri yksilöiden poistaminen heikentäisi yhteisöä, joka näyttäisi viittaavan siihen, että Halla-aholle yhteisön vahvuus on itseisarvo. Itse olen sitä mieltä, että tuo itseisarvoinen hyvä on ihmisten hyvinvointi, jonka itseisarvo on kaikilla sama; en tosiaankaan pysty näkemään yhteisön arvoa muuten kuin välineenä tuottaa hyvinvointia jäsenilleen.

Jälkikirjoitus: Tarkemmalla lukemisella Halla-ahon tekstistä löytyy pätkä, että lisääntyminen on kaikkien lajien primääri päämäärä, eli pitäisikö tästä vetää se johtopäätös, että Halla-aholle oma lisääntyminen on itseisarvo. Kuitenkin valinta arvostaa omaa lisääntymistään on nimenomaan sitä, arvovalinta, jonka yksilö voi aivan hyvin tehdä toisinkin. Esimerkiksi itse en tietyistä henkilökohtaisista syistä pidä omaa lisääntymistäni missään määrin itseisarvokkaana.